Jokainen henkisen kehityksensä kanssa kamppaileva on vaivihkaa saattanut jo huomata, että vain yksi on varmaa: pikavoittoja ei tässä lajissa ole eikä tule. Väkisin ei myöskään mikään asia loksahda paikalleen, eikä liian vakavasti omaa kompastelevaa polkuaan kannata ottaa tai hukkaan menee koko kilvoittelu. Osuvimmin tätä arkista valaistumiskamppailua kuitenkin mielestäni kuvaa (muistaakseni eteläpohjalainen) sananlasku, jonka mukaan älyä kyllä tulee, mutta iltajunassa.
Hii-iha-haahaa, rakkaat hevosihmiset, kuulostaako tutulta? Liittyisivätkö nämä lainalaisuudet myös hevosiin … ja ratsastukseen? Myönnän auliisti, että koko lailla puskien takaa minulle on valjennut se tosiasia, että OIKEASTI ratsastamaan oppiminen on tooooodella pitkissä kantimissa. Eikä ihan iisibiisiä ole handlata kaikkea sitäkään, mitä uutta ja ihmeellistä hepojen terveysrintamalla alati vastaan astelee. Mutta niin sitä vain ihan näin vanhemmalla iällä tuli valittua harrastus, josta on vaikea sanoa onko se haastavampi kuin antoisa.
Kipinä hevosteluun syttyi lapsena Viitasaarella, missä sain onnellisen huolettomana kirmailla viimeisen työhevosemme jälkeläisellä Andyllä pelloilla, metsäpoluilla ja hypähdellä vielä salaojittamattomien ojien yli. En miettinyt peräänantoa, ajatellut sisäpohkeen läpivientiä, tuskaillut ovatko takajalat alla (kun ne joka tapauksessa siellä ovat!). Me vain mennä posotimme, laukkasimme paarmoja pakoon ja vilvoittelimme Keiteleessä. Ja nautimme elämästä niin kuin se parhaimmillaan on varmastikin tarkoitettu nautittavaksi. Vain samppanja puuttui. Minkä kyllä maalaiskesän tuoksut kompensoivat.
Ehti kulua kolme vuosikymmentä , kunnes hevoset jälleen löysivät minut, tyttäreni alkeiskurssin ansiosta. Olotila, joka minut valtasi talliin astuessani lähenteli kaiketi uskonnollista hurmostilaa. Heinän tuoksu, hevosten henkäilyt… Täältä siis löytyi se minusta vielä puuttuva osa. Ihana fiilis! Nappasin oitis seuraavan vapaan ratsitunnin ja taas mentiin, muttei enää posottaen. Jotain oli muuttunut. Ennen tuntiamme minulla oli nimittäin ilo nähdä hevonen oikeasti kauniisti kuulolla ja peräänannossa, harmoniassa ratsastajansa kanssa. Näin siirryin huolettomasta heissuliveimeisinkikategoriasta tavoitteellisten tätiratsatsajien kastiin.
Peräänanto, joka nyt kolmen vuoden (onko noloa vai tosi noloa?) harrastamisenkin jälkeen on vain ajoittainen lottovoitto hikisen tahimisen jälkeen, on kumma asia. Sitä voi toki opettaja opettaa – kiitos teille kaikille huomattavan lukuisille ammattilaisille, jotka ovat tietämystänne kanssani jakaneet, mutta se täytyy lopulta itse hoksata. Että vaikka kuinka teknisesti saat oikeat ohjeet, niin se ei riitä. Oman pään sisässä täytyy monen vipusen liikahtaa juuri oikeassa järjestyksessä, ja jotain taikaa itsen ja hevosen välillä tapahduttava.
Mutta hitsinpimpuli, että on ü-b-e-r- m-a-g-e-e-t-a, kun hevonen allasi rentoutuu ja kulkee kauniin pyöreänä pää rentona alhaalla. Vaikka peräänantoa kestäisi vaan sen yhden pääty-ympyrän verran, siitä syntyvä endorfiinihuppeli kantaa ainakin seuraavaan aamuun. Kuin taikaiskusta kaikki se tähän hetkeen tarvittu vaivannäkö unohtuu, muistaa vain ihanan onnistumisen tunteen Nukku-Mattia halatessaan. Ja sitten kun seuraavalla kerralla sitä taikanappia ei omasta kehosta eikä hevosen kyljistä löydykään … ei auta kuin jatkaa harjoittelua.
Hevosen lähellä puuhastelu ja siitä pulppuava käsittämätön mielihyvän tunne on ihan oma lukunsa. Viimeksi eilen illalla kun harjasin Prinssiäni, ihan kaikki huoleni katosivat minuutin sisällä siitä, kun astuin hänen karsinaansa. Niin etteikö elämämme olisi ihmeitä täynnä? Olen jo alkanut epäilemään, että tällä samettiturpaisella Sydämeni Valtiaalla on jemmassa joku taikapölypussi, josta hän tupsauttelee erikoisseoksiaan kun näkee minut arjen taakoista taipuneena astumassa karsinaansa.
Ehkä kaikkein huikein ilon tunne, mitä olen saanut tällä tavoitteellisemmalla taipaleellani kokea , on onnistunut hyppykokemus. Nappiratasuoritukseen on vielä matkaa, nyt riittää se yksikin hyppy. Kun on löydetty oikea rytmi, tullaan oikeassa laukassa, mennään kovat hörössä, saavutaan esteelle suorassa, … ja bim! Ponnistetaan juuri oikealta kohtaa, ja tullaan pehmeästi alas muistaen, että esteitä on vielä tämänkin jälkeen. Ei ole epäilystäkään siitä etteikö onnistunut hyppykokemus voittaisi mennen tullen huonon seksin. (Tarkoitus ei ole dissata vastakkaista sukupuolta mutta kun se vaan menee näin!).
Iloista treenaus- ja nautiskelukevättä kaikille wannabe-ratsastajille sekä ihan oikeillekin J ja kiitokset Hevostiimille reippaan positiivisesta ammattilaisavusta ja – kannustuksesta.
Alkukevään terveisin, Tavoitteellinen Tätiratsastaja Pirkanmaalta
