Ammattitaidon hankintahinta

Katsomme usein kansainvälisiä kilparatsastajia ja ihailemme heidän taitojaan. Haluaisimme olla yhtä taitavia, ratsastaa yhtä hienosti ja kauniisti, kouluttaa omat hevoset ja omata valtavan määrän hevosmiestaitoa. Halu olla hyvä on mainio alku, mutta pelkkä halu ei tee kenestäkään hyvää. Rahallakin pääsee pitkälle, mutta silläkään ei voi ostaa hevosmiestaitoa.

Itse halusin pienestä pitäen hevosalan ammattilaiseksi, halusin itse asiassa ratsastajaksi, kunnon kilparatsastajaksi. Vaikka elettiin lama-aikaa, oli vanhemmillani varaa ostaa minulle poni ja myöhemmin hevonen. Oli itsestään selvää, että maksoin jo 13-vuotiaana osan tallivuokrasta tallitöillä. Eikä niihin aikaan tunnettu työaikoja, jos teit tallin, tarkoitti se sitä, että hoidit kaikki hevosiin liittyvän tallissa sinä päivänä, yleensä aamu seitsemästä ilta yhdeksään.  Olen kiitollinen siitä, että opin heti pienenä koko tallin toiminnan ja tavat, aamusta iltaan, kesästä talveen.

Ypäjän hevosenhoitajalinjan jälkeen, jo 17-vuotiaana lähdin maailmalle: Ranskaan, Portugaliin, Belgiaan. Kilpailin poni- ja junioriaikoina kansallisissa estekilpailuissa vaihtelevalla menestyksellä ja haaveenani oli kehittyä ratsastajana. Uskoisin etten ollut kovin lahjakas, mutta olin valmis tekemään paljon töitä. Aloitin kilpahevosten hoitajana, kiersimme kansainvälisiä kilpailuita ympäri Eurooppaa. Näin mitä kilparatsastus huipputasolla oikeasti on: Onnen hetkiä ja ikuista reissaamista.

Halusin ratsastaa enemmän, joten pääsin toiselle tallille töihin ratsastamaan nuoria hevosia. Haimme 3-4-vuotiaat Normandian pelloilta isoilla kuorma-autoilla. Koska ne eivät olleet vuosiin nähneetkään ihmisiä, ajettiin ne karjaporteista autoon sikinsokin. Perillä tallilla auto peruutettiin talliin sisälle ja päästettiin hevoset vapaina juoksemaan karsinoihin. Yleensä hevoset olivat jo suurin piirtein sisäänratsastettuja ennen kuin antoivat kiinni karsinoista normaalisti. Kun ne muutaman kuukauden päästä hyppäsivät pientä rataa ratsain, myytiin osa ja osa siirtyi toisille ratsastajille, jotka veivät ne kilpailukentille. Vaikka hevosten sisäänratsastus yleensä on melko turvallista ja helppoa touhua, halusin muutaman sadan nuoren hevosen jälkeen ratsastaa myös vanhempia hevosia.

Siirryin myyntitallille töihin. Sain tallitöiden lisäksi ratsastaa ja jopa kilpailla nuoria ja vähän vanhempia hevosia. Kun pääsee enemmän ratsastamaan ja valmentautumaan, laskee palkkakin yleensä. Raha ei välillä riittänyt edes ruokaan, yleensä aamulla syötiin kaurapuuroa ja illalla makaronia, jos oli hyvä päivä, saattoi makaronin sekaan löytyä ketsuppia. Kerran kisamatkalla minulla oli mukana vain kaurahiutaleita ja niitä sitten söin, joko kuivana tai veteen sekoitettuna. Vinkkinä kerrottakoon, että yksi iso paketti riittää koko viikonlopun yli.

Pikkuhiljaa käsitin, ettei minusta ole tähän. Ehkä jos olisin elänyt makaronilla vielä viisi vuotta, olisin ratsastanut viime olympialaisissa? Ehkäpä, mutta ymmärsin, ettei kunnianhimoni riitä. Itse asiassa en edes halunnut sitä, mitä varten niin kovasti töitä tein. En edes haluaisi kiertää pitkin Eurooppaa, eri kaupungeissa, niitä kuitenkaan näkemättä, koska kilpailupaikat ja hotellit ovat kaikkialla niin kovin samanlaisia. Halusin elää hevosalaani kokonaisvaltaisemmin, en vain satulasta käsin.

Niin minustakaan ei tullut kansainvälistä ratsastajaa, ei edes ammattiratsastajaa. Palasin maitojunalla Suomeen ja teen samaa mitä niin monet suomalaiset hevosalan yrittäjät tekevät. Teen tallia, ratsastan, pidän tunteja, myyn ja välitän. Olen ihan hyvä monessa asiassa, olematta kenties huippu missään, mutta se riittää minulle.

Palasin koti-Suomeen rakentelemaan elämääni aikaisemmin kuin Kari. Kari antoi elämästään isomman siivun ratsastusurheilulle, kilpaili kansainvälisellä tasolla Saksasta käsin 13-vuoden ajan. Voitti useita luokkia, kuten ensimmäisenä suomalaisena HIHSin avoimen kansainvälisen luokan, voittoja ja sijoituksia mm. Århusissa, Genevessä ja Berlinissä, startti maailmancupin finaalissa, Suomen ennätys puissancessa.

Ja niin, kun suuri ratsastaja Kari Nevala saapui vajaa nelikymppisenä rikkinäisen selkänsä kanssa Suomeen, oli hänellä kuluneessa matkalaukussa jäätävä kasa ammattitaitoa ja vain muutama euro rahaa.

Ammattitaidon hankkimisella on hintansa joka alalla. Hevosalalla sen hinta on suhteellisen kova. Onneksi meillä onkin eritasoisia ammattilaisia, koska ura huippuammattilaiseksi on niin kova, ettei siihen moni pysty tai edes halua. Taito ei tule rahalla, eikä se tipu taivaalta, se tulee vain harjoittelemalla ja harjoittelemalla, kovalla työnteolla. Mutta oli sitten ratsastuksenopettajasi, valmentajasi tai tallinpitäjäsi ammattiratsuttaja tai ei, on jokainen hevosalan ammattilainen joutunut tekemään paljon töitä ja uhrauksia ammattitaitonsa eteen. Ja tekee edelleen. Todennäköisesti sinun valmentajasi tai tallinpitäjäsi tarina on eri kuin minun, mutta uskon että löytäisit siitä kyllä yhtäläisyyksiä.

Seuraavan kerran kun mielesi tekisi tiuskia tarhavuoroista, valittaa ratsutuksen kalleudesta, mutatarhoista, myöhästyneestä valmentajasta tai ratsastuksenopettajan lyhytsanaisuudesta, mieti onko se kohtuullista. Mieti sitä ammattitaitoa, mikä on juuri siinä, sinun käytössäsi, mitä sen ja siis sinun puolesta on tehty. Tuo positiivisella mielellä näkemyksesi esiin, sen on hevosalan ammattilainen ansainnut, kaiken sen kaurapuuron ja makaronin jälkeen! 😉

Minna Nieminen
Hevostiimiläinen