Kilpailussa ei riitä, että on hyvä. Pitää olla parempi kuin muut. Ratsastuksessa kilpailu on senkin vuoksi vaikeampaa kuin yleensä, koska ns. urheiluväline eli hevonen elää ja saattaa olla ratsastajansa päätöksistä joskus eri mieltä. Jokaista hevosta pitää ratsastaa ja kohdella sen mukaan minkälainen se oikeasti on. Esim. esteratsastuksessa joku hevonen haluaa ponnistaa hyvin läheltä estettä, joku toinen taas kehittyy hyppyynsä hitaasti ja tarvitsee sen vuoksi runsaasti tilaa esteen edessä. Hevoset tulevat sellaisiksi kun me ne ratsastamme. On mielenkiintoista, että jonkun määrätyn ratsastajan hevoset tulevat enemmin tai myöhemmin samanlaisiksi. Ratsastaja siis muovaa hevosiaan enemmän kuin sopeutuu niiden mukaiseksi.

Jostakin syystä Suomessa vältetään riskejä viimeisen saakka. On hyvin tavallista, että jollekin esteelle valitaan turhaan jopa liian pitkä tie. Ajatellaan ilmeisesti, että pitkä tie tuo mukanaan turvallisuutta. Tällaisella asenteella harvoin voitetaan. On parempi totuttautua siihen, että aina pyritään ratsastamaan lyhyitä teitä. Esim. usein käytetyssä arvosteluperusteessa 367.1. monet osallistujat ratsastavat ns. perusradan rauhallisesti ja sitten kun toinen vaihe alkaa, muutetaan ”vaihde” ja edetään ”tuhatta ja sataa” ja virhepisteitä kertyy runsaasti ja päivä on pilalla.

Voitontahtoinen kilpailija ratsastaa alusta alkaen lyhyitä teitä ja jatkaa näin myös toisessa vaiheessa vaihtamatta vaihdetta. Tällainen kilpailija saattaa voittaa, sijoittua korkealle tai hävitä.

Häviäminen kuuluu valitettavasti kilpailuun. Mutta kyse on rehellisestä yrittämisestä, joskus se onnistuu, varsinkin jos siitä tulee tapa.

On tärkeää pitää ratsastusta yksinkertaisena. Silloin se kestää ns. merivettä eli kilpailutilanteita. Kuuluisa Napoleon I opetti, että ”Olkaa selkeitä niin kaikki muu seuraa itsestään”. Monimutkainen systeemi ei koskaan voita. Joku menee aina pieleen. Määrättyä hevosen reaktiota pitää aina pyytää samalla tavalla. Edesmennyt isäni sanoi ”Ne tottuvat siihen sanoi entinen piika, kun suomusti kaloja elävinä”. Ehkä ei näin, mutta tosiasia on, että jos ratsastaja aina tekee saman virheen, moni hevonen tottuu siihen ja ottaa sen huomioon. Jos sitä vastoin ratsastaja yllättää hevostaan aina uudella virheellä, mikään hevonen ei pysty sellaista vastaan puolustautumaan ja ilmoittaakin lopulta: ”Tee paskasi yksin”.

Ratsastuksen eri lajeissa on sallittua käyttää päätään, jos sellaisen omaa. On oltava perillä siitä mikä kilpailutilanne kulloinkin on. Tämä pätee varsinkin uusinnoissa. Milloin voittaa nollalla, milloin on mentävä nopeasti. Nopeasti tarkoittaa lyhyesti, ei kaahaamista. Lyhyitä teitä voi ja pitää harjoitella. On tyhmää odottaa, että kyllä siihen pystyy sitten kun on kilpailu; ei pysty. Esteratsastuksessa kaikkea voi harjoitella ja kaikkea pitää harjoitella.

Voitontahtoa siis pitää myös harjoitella. Pitää tehdä sitä mitä on harjoiteltu.

Usein ratsastaja kärsii ”valkoisten housujen” syndroomasta. Hän saattaa olla harjoituksissa hyvä, mutta kun hän on radalla ja yksin hevosensa ja päätöstensä kanssa hän epäonnistuu. Sellaisen ratsastajan tulee osallistua usein ja useilla hevosilla – mikäli mahdollista. Hyvän ”hermoasun” saa senkin harjoittelemalla ”tositilannetta” ensin pienissä kilpailuissa, sitten suuremmissa.

Christopher Wegelius

Christopher Wegelius on Suomen historian menestynein esteratsastaja: hän voitti urallaan kuusi Suomen mestaruutta ja saavutti useita kansainvälisiä GP-sijoituksia. Wegelius myös edusti Suomea vuoden 1980 Moskovan olympialaisissa. Wegelius päätti noin 40 vuotta kestäneen aktiivisen kilpailu-uransa vuonna 2001.