Olen jo vuosia seurannut huolestuneena esteratsastuskilpailujemme ”kehitystä” niin ratsastajan, valmentajan, ratsastusseuran puheenjohtajan, kilpailujen järjestäjän, kilpahevosten omistajan, kasvattajan kuin tallin sekä ns. kilpailupaikan omistajankin näkövinkkelistä. Paljon on tapahtunut hyvää, mutta kaikki kehitys ei valitettavasti ole osoittautunut mielestäni positiiviseksi. Viimeisen vuosikymmenen aikana kilpailukulujen nousu kotimaassamme on ollut prosentuaalisesti suurinta koko ratsastushistoriamme aikana. Mistä tämä sitten oikein johtuu? Kun saimme kuulla SRL:n ehdotuksen, että syyskokouksessa päätetään taas kerran maksujen korottamisesta (tällä kertaa ”Kipan kehittämisen vuoksi” liiton joka kisastartista perimä 2 euron maksu nousisi nyt 4 euroon), niin ”somessa” alkoi välittömästi kärkäs arvostelu liittoa ja sen toimintaa kohtaan. Myös kilparatsastukselta ilmoitettiin otettavan rahallista tukea pois, vaikka kilparatsastajien kukkarosta samaan aikaan kupataan lisää rahaa tasoittamaan liiton alijäämäistä budjettia. Siis mitä ihmettä?

Normaalissa yrityselämässä homma sujuu jokseenkin niin, että jos firma tekee tappiota, niin sitä ei todellakaan kokonaisuudessaan laskuteta asiakkailta hintojen korotuksen muodossa (tai muuten firma ei enää ole kilpailukykyinen), vaan yrityksessä tehdään sisäisiä muutoksia, järkiperäistetään toimintamalleja, eli ns. kiristetään vyötä – ja jopa esim. lomautetaan tai alennetaan palkkoja yms. Kuka vahtii että näin tehdään liitossakin, ennen kuin sen jäseninä taas kerran joudumme maksamaan enemmän? Eikö liitto ole meitä eli sen jäseniä varten – eikä päinvastoin?

Meidän jokaisen tulisi kuitenkin ymmärtää, että me emme voi osoittaa syyttävällä sormella vain liittoa kohti. Meidän omat vaatimuksemme kilpailujen yleisen tason (kilpailuareena ja verryttelyn koko, lämmitys, ratsastuspohjien kunto, tilapäiskarsinoiden koko, kilpailupaikan ruoka- ja juomatarjoilut, sijainti ja sinne ajettavuus, kaikki oheispalvelut, hevosten hoitotilat, kengitysseppä, suuret katetut ja hallikaudella lämmitetyt istumakatsomot, eläinlääkärit, ambulanssit, väliaikaohjelmat, ravintolatason illanvietot, yms.)      suhteen ovat kasvaneet vuosi vuodelta. Nälkä kasvaa syödessä – niinhän sitä sanotaan. Ei ole mikään ihme, että kilpailujen kulurakenne on jo niin raskas, että maksut ovat nousseet osalle kilparatsastajista aivan liian suuriksi – mikä näkyy jo nyt pienenä notkahduksena, kun verrataan vuosien 2013 ja 2014 kilpailulupa- ja starttimääriä. En missään nimessä ole sitä mieltä, että esim ratsastuspohjien kunnosta tulisi tinkiä, mutta heittäisin kysymyksen ilmaan sellaisen asian suhteen, että tarvitsemmeko me todella joka alue- ja helpommankin kansallisen tason kilpailuissa kaikkia hienouksia ja palveluita? Kysymys siis kuuluu, että miten ihmeessä me ennen vanhaan onnistuttiin järjestämään ihan loistavia kisoja ilman tätä kaikkea – eikä ratsastajat olleet silloin yhtään niin tyytymättömiä kuin tänä päivänä tuntuvat olevan?

Olemme pikkuhiljaa ”kilpailukäyttäytymisellämme” ajaneet tilanteen jo siihen pisteeseen, että ratsastusseurat kokevat liian raskaaksi hoitaa sitä tärkeää tehtävää toimia kilpailujen järjestäjänä muulla kuin seurakisatasolla. Myös osansa on vaatinut valitettavan ikävä loanheitto internetin hevosalan ”totuuspalstojen” nimettömänä esiintyvien ratsastajien ja heidän ”tukijoukkojensa” suunnalta, jota pursuaa tuutin täydeltä lähes jokaisen alue- tai kansallisen kilpailuviikonlopun osalta (milloin vikaa on pohjassa, milloin parkkipaikassa, ratamestarissa, kuuluttajassa, buffan ruoka ”paskaa” ja ylihinnoiteltua jne).  Suurin syy seurojen haluttomuuteen on kokemukseni mukaan kuitenkin se, että tämän päivän kilpailuorganisaatio on niin raskas  ja kilpailujen järjestämiseen liittyy jo niin paljon enemmän ”kiemuroita” kuin ennen vanhaan, ettei se vaan enää ole läheskään kaikille seuroille edes mahdollista – vaikka halua vielä olisikin.

Onneksemme meillä on ollut muutamia ahkeria yksityisiä esteratsastuskilpailujen järjestäjiä (esim Team Eurohorses/Pekka Larsen), jotka ovat suurelle kilpailijamäärälle hienosti kyenneet kaikki edellä mainitsemani palvelut rahallista korvausta vastaan tarjoamaan. Tässä hommassa täytyy muistaa, että kun yksityinen taho ottaa isojen kilpailujen järjestämisen riskin, niin suon sille ilomielin myös hyvin menneen kisaviikonlopun mahdolliset tuototkin – ja tällöin kilparatsastajilla on myös oikeus saada toki vastinetta rahoilleen = mitä kalliimpi kisa – sen suuremmat vaatimukset kilpailijoilla saa luonnollisesti olla.

On sitten alue- tai kansallisten ratsastuskilpailujen järjestäjänä ratsastusseura tai yksityinen taho,  niin  molemmissa tapauksissa tulisi olla yhtä tarkkana, että kaikessa ajatellaan kilparatsastajien etua. Tätä ei mielestäni ole se, että esim. turvallisuusmaksu on 7e/päivä ja eläinlääkärimaksu 7e/päivä. Jos kisoissa on sinä päivänä esim 250 ratsukkoa, niin maksaako kilpailujen järjestäjä oikeasti esim kilpailujen eläinlääkärille siellä ”päivystämisestä” sen 250 x 7=1750e?  Jos maksaisi, niin miksi ihmeessä niiden eläinlääkäreiden saaminen sinne kisoihin on niin vaikeaa?  Ja monesti tilanne on se, ettei ambulanssia tai  lääkäriäkään näy mailla halmeilla. Tai ambulanssissa on kyllä ensiaputaitoisia ihmisiä, mutta onnettomuuden sattuessa joudutaan kuitenkin odottamaan, että paikalle saapuu toinen ambulanssi ammattitaitoisemmalla henkilökunnalla. Mitä siis teemme sillä paikalla ”päivystäneellä” – eli mistä siis oikeasti maksamme? Ja jos eläinlääkäri laskuttaa seuralta vaikka 500e/päivä, niin miksi kilpailijoiden pitäisi maksaa enemmän kuin reaalikulut? Vaikka turvallisuus on väärä paikka säästää, niin se on myös täysin väärä paikka tienata – niin seuralle kuin yksityisellekin kilpailujen järjestäjälle. Mielestäni on aivan käsittämätöntä, että liitto ei ota kantaa tällaiseen epäkohtaan, vaikka asiasta on sinne oltu jo monelta taholta yhteydessä.  Jos esim 35e starttimaksuun helpoissa kansallisissa luokissa (jolloin kilpailun järjestäjällä olisi vielä ihan hyvä mahdollisuus maksaa hyviä rahapalkintoja ilman sponsoreitakin) lisätään vielä ne ell 7e, turvallisuus 7e ja tulevaisuudessa liitolle 4e, niin päästään taas sinne ”viidenkympin kipurajan” yläpuolelle. Näissä luokissa kaikki maksut saisivat yhteensä jäädä mielestäni alle 45 euroon. Jos kilpailujen järjestäjä tyytyisi siihen 35 euroon ja ell-+turvallisuus- ja liiton osuus yhteensä perustuisi reaalikuluihin – eli yht huomattavasti alle 10e, niin tilanne olisi huomattavasti siedettävämpi. Jos taas palkintorahoja ei jaettaisi, luokalla olisi sponsori tai siinä jaettaisiin vain tavarapalkinnot, niin luokka saisi maksaa kaikkineensa maksimissaan 40e.  Alueluokissa taas samoissa tilanteissa max 35 ja 30 euroa. Näihin asioihin pitäisi liiton esittää oma selkeä kantansa – ja näin ohjeistaa kilpailujen järjestäjiä. Palkintoja pitäisi pyrkiä jakamaan ehdottomasti ihan joka tasolla.

Kuten kaikki tiedämme, on Suomessa erittäin vaikeaa elättää itsensä kilparatsastajana ja ratsuttajana. Nuorten hevosten tutustuttaminen kilpailuareenoihin ja kilpailukokemuksen sekä tulosten hankkiminen tulee maassamme käsittämättömän kalliiksi, jolloin nuoret hevoset on kuljetettava muihin maihin koulutettavaksi  – mistä johtuen suomalaisille ratsuttajille ei riitä tarpeeksi asiakkaita. Tämä taas  johtaa siihen, että ratsuttajalla on edessä joko muutto muualle Eurooppaan töiden perään – tai alan vaihto.  Meillä ammattiratsastajia on niin vähän, että emme pysty suoraan kopioimaan kilpailujärjestelmäämme miltään Euroopan johtavalta hevosmaalta, joista halvempia ”harjoituskilpailuja” löytyy arkipäivisin samoista kilpailukeskuksista missä viikonloppuina pidetään ns. virallisia kisoja. Lähtömaksut niissä ovat yleensä 8-15e luokkaa, kaikenlainen byrokratia yms lähes nollatasolla (silti luokissa myös rahapalkinnot!) ja henkilökunta koostuu alle 10 henkilön tiimistä (tuomari, sihteeri, kuuluttaja, ajanottaja, ratamestari, 2 rata-apulaista, kanslia ja ns. sisäänheittäjä), joka jonkun ruokaa ja juomaa myyvän yrittäjän kanssa ongelmitta pyörittää (koko yli 400 startinkin) päivittäistä balettia ongelmitta.

Mielestäni meidän tulisi kehittää tällainen ”karsittu” kilpailusysteemi myös Suomeen, jolloin ne jotka eivät esim. kaipaa suorituksistaan ”virallisia” tuloksia Kipaan, ambulanssia, eläinlääkäriä, stewardeja, parkkivahteja, myyntikojuja ja ravintolatason ruokapalveluita, eivät niistä joutuisi turhaan maksamaankaan. Näissä myös viikonloppuisin järjestettävissä kisoissa luokkamaksut voisivat jäädä luokkakorkeudesta riippuen 15-25e välille (myös toki palkintosummista riippuen).
Mikäli syyskokouksessa ehdotettava maksukorotus toteutuu, niin en henkilökohtaisesti usko, että kilpailumaksuja onnistutaan pitämään edes nykyisellä tasolla – vaan ne jatkavat taas nousuaan. Tämän vuoksi olemme alkaneet tänä syksynä pienellä alan ammattilaisista koostuvalla tiimillä suunnittelemaan uutta ”eurooppalaistyylisempää kilpailusysteemiä”, joka takaisi sen, että selkeästi halvemmillakin kuluilla olisi jatkossa mahdollista kilpailla.

Tulevaisuus tulee siis näyttämään, onko edullisemmille kisoille oikeasti tarvetta, aletaanko me ratsuihmiset vihdoinkin toimimaan yhteisen edun puolesta, herääkö se suomalainen sisu, talkoohenki ja halu kehittää lajia meissä uudestaan ja saapuuko syyskokoukseen sankoin joukoin äänestäjiä (vai makaammeko me vain mieluummin kotona sohvalla ja arvostellaan asiaa ”somessa”). Kehottaisin kaikkia muistamaan, että nyt syyttämisen sijaan kannattaa vaikuttaa – sillä pääsee tässäkin asiassa varmasti huomattavasti pidemmälle. Halusimme tai emme, niin muutoksen aikaan saaminen vaatii aina muutakin kuin sanoja – se vaatii tekoja.

Petra Hackman

Ratsastuksenopettaja Petra Hackman omistaa Hästbackan tallin  miehensä Harri Niemen kanssa. Petra on vuosien aikana valmentanut useita ratsukoita aina kansainväliselle tasolle ja SM-mitaleille saakka. Petra itse kilpailee säännöllisesti kansallisella tasolla esteratsastuksessa keskittyen tällä hetkellä lähinnä nuorten hevosten eteenpäin viemiseen. Hänellä on sijoituksia 140-senttisiin luokkiin saakka ja lisäksi Petra on kilpaillut kouluratsastuksessa vaativalle tasolla. Ura kenttäratsastuksessa on ollut lyhyt ja ytimekäs, yksi startti ja yksi voitto.